Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tällä sivulla on katsaus Riipin kylän ja riipiläisten historiaan. Katsauksen on laatinut filosofian tohtori Maria Lähteenmäki.

                                                   **************

Riipi 19.7.2008

Maria Lähteenmäki

 

RIIPIN KYLÄN HISTORIAN PÄÄPIIRTEET

Riipin kylä on pikaisesti silmäiltynä hyvin tyypillinen keskilappilainen kylä, mitä tulee yhteisön elinkeinorakenteeseen ja siinä tapahtuneisiin kehitysvaiheisiin tai kylän etniseen väestöpohjaan tai uskonnolliseen liikehdintään. Riipi on hyvä tutustumiskohde, jos haluaa perehtyä perus-keskilappilaiseen elämänmenoon ja historiaan.

 

Kahden seikan osalta Riipi kuitenkin poikkeaa monesta muusta vastaavan kokoisesta lappilaisesta kylästä.

 

Ensimmäinen Riipin erikoispiirre ja yleisempää kiinnostavuutta herättävä seikka liittyy kylän maantieteelliseen sijaintiin. Lapin historiaa tuntevat tietävät, että nämä seudut ovat vanhan Kemin Lapin rajamaita. 1600-luvun lopun kartoissa Riipijärvi on sijoitettu toisissa Lannan maahan kuuluvaksi (1672), toisissa Lapin maahan (1675). Kuten tiedämme, juuri raja-alueet ovat kulttuurihistoriallisen vuorovaikutteisuuden ja monikulttuurisuuden tutkimuksen näkökulmasta kaikkein kiinnostavimpia alueita. Raja-alueet ovat ikään kuin murtumia, joiden kautta tutkijat pääsevät kurkistamaan menneisyyden ihmisten arkeen ja suhdeverkostoihin.

 

Toinen Riipin erikoispiirre kulttuurisen rajamaa-ilmiön lisäksi liittyy keskellä kylää olevaan muistokiveen. Tässä kylässä asui uudistilallinen Matti Paavonpoika, joka oli Lapin ensimmäinen talonpoikainen kansanedustaja Tukholman valtiopäivillä 1760-luvulla. On kerrassaan erikoista, että täältä tiettömien teiden takaa Matti lähti aikoinaan edustamaan kaikkia Lapin talonpoikia. Seuraava kansanedustaja koko pitäjästä olikin sitten vasta Akseli Paarman 1958 eli noin 200 vuotta myöhemmin. Ei siis ihme, että kyläläiset ovat halunneet pystyttää patsaan omalle edustajalleen. Patsas paljastettiin heinäkuussa 1979, jolloin juhlapuheen pitäjänä oli ministeri Paavo Väyrynen. Patsaan paljastaminen kertoo myös tarpeesta nostaa kylän profiilia rakennemuutoksen vuosina.

 

Riipi-nimen etymologinen historia kertoo alueen monikulttuurisuudesta. Riipi-sanalla on tarkoitettu hyvin monenlaisia asioita, kuten jäkälälampea, syvää järveä, heinäsäkkiä, rimaa tai poron ruhon puolikasta. Kielentutkijoiden mukaan sana on alkuperältään suomalais-karjalainen. Mehän tiedämme, että karjalaiset kulkivat näilläkin korkeuksilla 1500-luvulta lähtien kauppareissuillaan. Toisaalta Riipin historia liittyy myös saamelaiseen perintöön. Tuossa järven rannalla sanotaan aikoinaan olleen saamelaisten seitapaikka.

 

Vakinaisen asutuksensa vaaran kuve järven rannalla sai uudisasukkaiden myötä viimeistään 1700-luvun alussa. Ensimmäinen Riipin maatila on nykyään autiona oleva Joopilan (Tervon) tila järven rannan oikealla reunalla maantiestä katsottuna. Vähitellen järven rantaan sijoittunut talojen ketju kasvoi sukukyläksi erityisesti 1800-luvulta lähtien. Juuri tuolloin valtiovalta tuki voimakkaasti juuri Keski-Lapin eli Sodankylän ja Kittilän uudisasuttamista. 1840-50-luvulla perustettiin yksinomaan Sodankylään 82 uudistilaa, ja kaikkiaan napapiirin takaisiin pitäjiin yli 300 tilaa 1840-70-luvun aikana.

 

Pääosan asukkaistaan Riipi on saanut naapurikylästä. Riipiläisten enemmistön juuret ovat syväjärveläisissä suvuissa ja kauemmas katsottuna osin Kemin Lapin lappalaissuvuissa, mutta myös osin Savosta ja Pohjanmaalta aikoinaan tulleiden uudisasukkaiden suvuissa. Näin kylän asukkaiden etninen tausta on monikulttuurinen. Kylä on sosiaalisesti ja kulttuurisesti kietoutunut kiinteäksi osaksi nimenomaan Sodankylän läntisten järvikylien toimintaverkostoa: katseet ovat suuntautuneet aiemmin enemmän länteen eli Unarijärven laajaan kylien muodostumaan ja Ounasjoen suuntaan, kuin itään eli Kitisen ja Sodankylän kirkonkylän suuntaan. Vasta 1930-luvun puolivälissä kylän toimintaverkosto alkoi kääntyä kirkonkylälle päin, kun kunnollinen maantie sinne saatiin valmiiksi. Riipi on ollut kiinteä osa askeettista elämäntapaa korostavaa uusherännäistä lestadiolaista liikettä ja poliittisesti maalaisliitto-keskustan tukialuetta.

 

Kaiken kaikkiaan Riipin kylä on ollut näiltä osin hyvin kiinteä ja homogeeninen yhteisö. Toisilleen enemmän tai vähemmän sukua oleva kylän väki on asunut lähekkäin ryhmäkylässään, jossa valtaosa asukkaista on saanut elantonsa maa- ja metsätaloudesta. Erityisen suuria tuloeroja asukkaiden kesken ei ole ollut, vaikka toiset ovatkin olleet tilallisia ja toiset tilattomia. Voisi sanoa, että täällä on näiden seikkojen vuoksi kasvatettu jälkipolvikin aika lailla tasa-arvoiseen, nöyrään ja vaatimattomaan elämäntapaan. Erityisesti uusherännäislestadiolaisesta näkemyksestä johtuen ylpeyttä, itsensä korostamista tai ahneutta on pidetty täällä ennen suoranaisena syntinä. Kulloinkin vallassa olleiden näkökulmasta riipiläiset talonpojat ovat olleet hyvin kuuliaista väkeä, täältä ei ole lähdetty sittemminkään kapinoihin, ei puolelle eikä toiselle. Isänmaata puolustamaan sen sijaan lähdettiin täältäkin. Talvisodan aikana kylän miehet olivat ankarissa Raatteen tien taisteluissa, jatkosodan aikana ensin Sallassa, sitten Rukajärvellä ja lopuksi Maaselän kannaksella.

 

Jo lähtökohtaisesti tämän kylän asutushistoria kytkeytyy nimenomaan karjanhoitoon ja maa- ja metsätalouteen. Kun ensimmäiset asukkaat aikanaan asettuivat tälle vaaralle runsaat 300 vuotta sitten, houkutti heitä tänne kylää ympäröivät luonnonniityt. Ilman noita niittyjä ei esi-isämme olisi tänne ehkä koskaan edes asettuneet. Kylän kertomusperinteen mukaan kylän ensimmäinen vakinainen asukas olisi tullut Keski-Pohjanmaalta Lumijoelta. Tarinan mukaan hän oli matkallaan pysähtynyt lepäämään, jolloin haltija oli tullut hänen uneensa ja kehottanut kulkijaa jatkamaan matkaansa. Kulkijan oli pysähdyttävä vasta kun hän oli päässyt rimpiselle kummulle, mistä hän löytäisi onnensa. On selvää, että tämän kulkijan huomio kiinnittyi ensimmäisenä laajoihin niittyihin. Kuten tunnettua, niityt olivat ensiarvoisen tärkeä tuon ajan karjataloudessa: näillä korkeuksilla talonpojan onni riippui rehevistä niityistä, mutta myös kalaisesta järvestä ja metsän riistasta. Keskilappilaisten perhetalous perustui ns. lappilaiseen sekatalousjärjestelmään, jossa karjanhoito ja pienimuotoinen poronhoito oli yksi tukipylväs, kalastus ja metsästys toinen. 1800-luvun lopulla kolmanneksi tulipylvääksi nousi metsätalous. Tällä tavalla tässäkin kylässä on tultu toimeen välillä oikeinkin hyvin. Talousongelmat alkoivat vasta sitten, kun nämä kolme talouden tukipylvästä yksi toisensa jälkeen alkoivat horjua.

 

Uusia haasteita kylän elinkeinotoimintaan toi yhteiskunnallinen modernisoitumisprosessi ja rahatalouteen siirtyminen. Riipikin alkoi liikenteen ja tiedonkulun parantumisen myötä avautua maailmalle 1930-luvulta lähtien. Tämä avautuminen näkyi sanomalehtien tilaamisena, laajemmalle ulottuvina kylästelyinä ja seuramatkoina, pidempinä savottareissuina ja tihentyvinä käynteinä Rovaniemellä. Valtion puhelin kylässä oli 1930-luvun alusta lähtien, radiot ilmestyivät pirtteihin 1930-luvun lopulta lähtien. Kylään saatiin kansakoulu elokuussa 1939, jolloin August Tervo vuokrasi Joopilan tilansa päärakennuksen koulun käyttöön. Ensimmäinen auto kylään saatiin 1947, sähkölinja vedettiin 1949 ja sähkövalot saatiin taloihin 1950. Ensimmäinen pulsaattoripesukone kylään hankittiin 1953 ja ensimmäinen televisio 1960 sekä ensimmäinen Zetor-merkkinen traktori ja moottorisahat 1950-luvun lopulla. Asvalttitie ja katulamput tuotiin kylään 1970-luvun alkupuolella, samaan aikaan rakennettiin uusia taloja ja kylän ilme muuttui modernimmaksi kun pihojen laittaminen alkoi. Kylän lapsia alkoi 1970-luvulla mennä kunnalliseen keskikouluun kirkonkylälle, he valmistuivat ylioppilaiksi ja lähtivät opiskelemaan yliopistoihin ja muihin oppilaitoksiin. Etenkin 1950-luku ja 60-luvun alku olivat voiman vuosia tässä kylässä.

 

Aina 1960-luvun loppuun ja 1970-luvun alkuun saakka usko yhä kasvavaan vaurauteen oli varsin vahva näillä seuduilla. Kylän jälleenrakennuksen sodan jälkeen voi sanoa kestäneen 20 vuotta: kyläläiset lähtivät evakkoon Keski-Pohjanmaalle ja Ruotsiin syyskuun alussa 1944 ja palasivat sieltä vuoden kuluttua juhannukseksi 1945 täysin poltettuun kylään. Vain kolme aittaa ja riihi olivat jäljellä. Seuraavan 20 vuoden aikana he rakensivat kylän kokonaan uudestaan.

 

Ja juuri kun kaikki oli saatu valmiiksi ja elämä kohdalleen, tulivat ankaran rakennemuutoksen kovat ajat Lapin kylille. Riipi selvisi näistä koettelemuksista kohtuullisesti, vaikka menettikin paljon nuorta väkeä sekä Ruotsiin siirtotyöläisiksi että etelän koulutuspaikkoihin. Vielä 1980-luvulla kylässä oli – kiitos toimivan maataloustukijärjestelmän - hyvin toimeentulevia maatiloja useampiakin, mutta pian kuitenkin kävi ilmi täällä ruohonjuuritasollakin, ettei pienimuotoinen karjanhoito ja lappilainen huojuva sekatalousjärjestelmä pystynyt enää vastaamaan korkean elintason vaatimuksiin. Uuden alun maataloudelle avasi EU-tuki ja erikoistuminen; nykyään kylässä toimii kolme maatilaa (2008).

 

                                                       ***

 

Riipin kylän historia kertoo paljon keskilappilaisesta elämänmenosta, mutta myös yleisemmin Lapin historian vaiheista, joihin on mahtunut niin taloudellisia laskuja kuin nousuja. 1700-1800-luvun uudisasutusajan optimismi ja vahva edistysusko ovat välillä horjuneet rankastikin katovuosien, lamakausien ja rakennemuutosten pyörteissä, mutta lappilaiset ja riipiläiset ovat silti sinnikkäästi uskoneet maakuntaansa ja kyläänsä ja sen elinvoimaisuuteen kovissakin muutoksen paineissa. Tällä hetkellä Riipin kylässä asuu noin 170 henkeä (eli noin puolet väestömäärän huippuluvuista). Osa väestä elää edelleen kylän perinteisestä elinkeinosta eli maataloudesta. Kyläläiset ovat edelleen, kuten esi-isänsäkin, pitäneet tärkeänä ylläpitää kylän yhteisiä toimintamuotoja. Sosiaalisen toiminnan muodot ovat toki vaihdelleet ajan myötä. Ahkerasta kylästelystä, työliitoista ja uusherännäisseuroista siirryttiin sodan jälkeen koulun juhliin, maamiesseuran tansseihin ja urheilutapahtumiin. 1960-luvulla alettiin järjestää koparakeitto-iltoja, 1970-luvulla elvytettiin vanhat kiiskimarkkinat ja 1980-luvulla uusi yhteistoiminnan muoto oli – ja on edelleen – katiskakilpailut.

 

On ilahduttavaa nähdä, kuinka alueiden omaehtoista toimintaa ja päätöksentekoa tukeva valtakunnanpolitiikka ja EU:n aluepolitiikka ovat vahvistaneet myöskin pienten pohjoisten kylien omakuvaa ja omanarvontunnetta. ”Kaiva siitä, missä seisot”: näin julistaa 1970-luvulla julkaistu ruotsalainen tutkimusopas. Se ilmestyi aikana, jolloin niin sanottujen tavallisten ihmisten ja arjen historia alkoi nousta arvoonsa. Sen sanoma oli selvä: jokainen ihminen on kirjoitetun historian arvoinen. Tämä historiantutkimuksen kansanvaltaistuminen näkyy myös Lapissa ja täällä Sodankylässäkin, missä on ilmestynyt lukuisia kylähistorioita nimenomaan kyläläisten itsensä tekemänä.

 

Oman historian tunteminen antaa perspektiiviä myös tulevaisuuden ratkaisuihin, erityisesti Lapin talouselämän visioihin. Tulevaisuuden ratkaisut tulee kytkeä kylien omiin vahvuusalueisiin, joita valtiovallan tulee tukea ja rohkaista. Kylien ihmiset tekevät omaa tulevaisuuttaan jo tänään, jos ovat tehdäkseen. Jo vanha kansa tiesi, että kannettu vesi ei kaivossa pysy.

 

Lähteitä:

Lähteenmäki Maria, Jänkäjääkäreitä ja parakkipiikoja. Lappilaisten sotakokemuksia 1939-1945. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki 1999.

Lähteenmäki Maria, Tukholman kautta kirkolle. Keskustan Riipin osasto 1947-2007. Sodankylä 2007.    

©2017 Riipin kylä - suntuubi.com